Minulla oli aikoinaan sairaalloista lähentelevä usko koulutuksen ja yliopiston voimaan. Amikset olivat silmissäni enimmäkseen typeriä, laiskoja tai inhottavia. Tämä itse omaksuttu klingeläisyyden muoto sai roiman kolauksen, kun Suomen tasokkaimmassa yliopistossa ei tullutkaan vastaan tulevaisuuden toivoja tai 2000-luvun Klingejä. Suomalaisista yliopistoista on tullut massakoulutuslaitoksia työelämän tarpeisiin ja opiskelijat kilpailevat siitä, kuka vetää eniten viinaa ja pääsee tentistä vähimmällä läpi. Tohtoreiden joukosta löytyy perheenmurhaajia, juoppoja, narsisteja, elitistejä sekä erakkoja. Toisin sanoen täydellisyyttä ei ole - on vain vajaita, rikkinäisiä ihmisiä. Vasta myöhemmin olen tajunnut, että tämähän on sitä elämää ja ongelma löytyi vain ajattelustani. Tämä henkinen uudistuminen ja eheytyminen vaati ensin rikkoutumisen.
Jätin yliopiston kesken, enkä ole vielä päättänyt mitä ainoalla elämällään tekisi. Haluaisin vain ja ainoastaan kirjoittaa, mutta sillähän ei Suomessa juuri elä. Liian kunnianhimoinen amikseksi, liian pettynyt yliopistoon. Vastaus saattaa löytyä tämän sairaan, inhottavan vastakkainasettelun ulkopuolelta.