^ "Jose Riikonen uskaltaa käyttää pukua ainoastaan lauantai-iltaisin yksin kotonaan – Näin miehen puvusta tuli vaate, joka edustaa hämmentäviä asioita
https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000006602329.htmlHaluaako joku jolla on Hesarin tilaus, laittaa tänne copypastena koko jutun?"
"JOSKUS perjantai- tai lauantai-iltaisin otan lasin konjakkia. Kun mieli alkaa olla keveä, kävelen vaatehuoneeseen ja alan sovitella vaatteita.
Sitten teutaroin kämpillä iloisena vetimissä, joissa en uskalla julkisesti näyttäytyä.
Ja mihin pukeudun? Perinteisiin miesten pukuihin.
Teen tätä siksi, että koti tuntuu olevan harvoja paikkoja, jossa pukua sopii pitää yllään.
Sitä ei kannata laittaa töihin, kaupungille eikä mihinkään muuhun juhlaan kuin häihin tai hautajaisiin, mikäli ei halua jatkuvasti selitellä asiaa muille.
Puku ei nimittäin ole enää sitä, mitä se joskus oli.
PUKU on englanniksi suit. Sana juontaa juurensa ranskan kielen sanasta suivre, joka tarkoittaa seurata. Se on puvun määritelmä: takki seuraa housuja, eli ne on tehty samasta kankaasta.
Puku oli 1900-luvun puoliväliin asti joka paikan asu, joten pukeutuminen oli helppoa: puku päälle töihin, ravintolaan, postiin, pankkiin ja juhliin. Puku tekee miehen, sanottiin.
1960-luvun vastakulttuuriliikkeet kävivät vanhaa valtaa – ja pukua – vastaan, sillä se edusti tukahduttavaa konservatiivisuutta. Pitkät hiukset ja värikkäät asut olivat kapina puvulle ja lyhyille hiuksille: arkkityypille, jonka kerrottiin olevan asianmukainen aikuinen mies.
Puku teki edelleen miehen, mutta vähemmässä määrin kuin ennen, sillä pukeutuminen alkoi vapautua. Vuosikymmenten halki on menty jatkuvasti epäformaalimpaa kohti. Pukeutuminen alkoi vapautua etenkin 2000-luvulta lähtien, ja hiljattain jopa konservatiivinen Goldman Sachs -pankkiiriliike ilmoitti, että puvun voi jättää vastedes kaappiin toimistolle tultaessa.
Minä väitän, että tämä johtuu saman tyyppisistä seikoista kuin 1960-luvulla.
2000-LUVUN teknologiabuumin jakamispalveluilla, sosiaalisella medialla ja digitaalisella tasa-arvolla on paljon samoja arvoja kuin 1960-luvun vastakulttuureilla: hajotetaan muurit, hierarkiat ja portinvartijat, kuten talouslehti Forbes kirjoitti vuonna 2013.
Se näkyy pukeutumisessa. Kun teknologiayrittäjä pukeutuu puvun sijasta huppariin, hän viestii olevansa rento, uuden ajan tyyppi. Hän ei ole mikään vanhan liiton pukumies, jonka toimistolla pokkuroidaan, vaan ollaan itseohjautuvia ja käydään aina välillä toimiston pallomeressä samalla kun muutetaan maailmaa.
Esimerkiksi pelisuunnittelija Peter Vesterbacka on rikas liikemies, mutta punaisessa hupparissaan vapaa vanhan maailman pukeutumisnormeista. Applen edesmennyt johtaja Steve Jobs piti aina kauhtuneita farkkuja ja mustaa neuletta. Facebookin perustaja Mark Zuckerberg pukeutuu t-paitaan.
Onko niin, että nykyään puku ei siis tee miestä, vaan huppari tekee miehen?
PROFESSORI Terhi-Anna Wilska on tutkinut paljon kulutukseen liittyviä sosiologisia kysymyksiä. Hän ei tyrmää rinnastusta 1960-luvun vastakulttuuriin, mutta Wilskan mielestä kysymys ei ole siitä, että teknologiayritykset huppareissaan yrittäisivät muuttaa maailmaa.
”En näkisi it-porukassa juurikaan kapinaa”, Wilska sanoo.
Jos tarkemmin katsoo, niin näinhän se on. 1960-luvulla hyökättiin riistävää järjestelmää vastaan. Nykyajan teknologiateollisuus ei kuitenkaan systeemiä kritisoi.
Päinvastoin se toimii sen ehdoilla ja eetoksella: Keksitään uusia tuotteita ja sovelluksia, joita markkinoidaan ja myydään kasinotalouden ehdoilla. Bisnes ei ole muuttunut, vaikka sen harjoittajan asu on vaihtunut Brionin liiturautapuvusta ja Guccin loafereista Patagonian huppariin ja Doctor Martensenin kenkiin.
Syy pukeutumisen muutokseen on toisenlaisessa ihanteessa. Se on nuoruus.
Nuoruus venyy yhä pidemäälle aikuisuuteen
KYSYMYS on siitä, millaista yksilöä yhteiskunnassa arvostetaan: nuoruus on ihannoitu ominaisuus, ja se heijastuu pukeutumisessa.
Wilska käyttää termiä kulttuurinen nuortuminen. Se tarkoittaa, että nuoruus venyy yhä pidemmälle aikuisuuteen. Wilska puhuu ikuisen sinkkuelämän kulttuurista: ”Perheen perustaminen viivästyy. Ei uskalleta eikä haluta ottaa vastuuta. Aikuisuutta pelätään.”
Huppari- ja t-paita-aikuiset eivät siis ole hylänneet pukua kapinan vuoksi, vaan siksi, että heillä on identiteettikriisi.
”Äijät huppareissaan haluavat olla ikuisia teininörttejä”, Wilska sanoo.
WILSKAN mielestä puku on tehnyt tietynlaisen sukupovienvälisen U-käyrän: vanhemmat herrat käyttävät pukua usein univormun tapaan ja luontevasti, ja toisaalta todella nuoret, kouluikäisetkin, saattavat käyttää nykyään pukua.
Puku on kuitenkin nuorimmille univormun sijaan individualistista keikarointia ja leikittelyä. Heidän ei tarvitse pukeutua huppariin tai t-paitaan osoittaakseen olevansa nuoria – he ovat sitä oikeasti.
Kolmi-nelikymppiset aikuiset taas ovat välivaiheessa: He eivät ole poikia vaan aikuisia, jotka eivät kuitenkaan halua alistua perinteisen aikuisuuden normistoon eli pukuun.
Toki on edelleen töitä, joissa kaikki käyttävät pukuja. Wilskan mukaan teknologia-ala on omanlaisensa kupla. Silti on kiinnostavaa, kuinka monilla nuorten aikuisten dominoimilla aloilla puku saattaa olla peräti alistumisen merkki.
VUONNA 2018 tapahtui jotain järisyttävää: Facebookin johtaja Mark Zuckerberg pukeutui pukuun.
Hän todisti Yhdysvaltain kongressissa yhtiön tietosuojaskandaalista. Facebook oli joutunut ongelmiin massiivisen käyttäjätietojen väärinkäytösepäilyn takia.
Hän osoitti puvussaan pelaavansa kongressin (aikuisten) ehdoilla sen sijaan, että olisi ilmestynyt paikalle start-up-maailman hupparikoodin mukaisessa asussa.
The New York Times kutsuikin asua nimellä ”I’m sorry suit” eli ”olen pahoillani -puku”.
Tärkeää on, että kyseessä oli nimenomaan konservatiivinen puku. Pukuja kun on nykyään moneen lähtöön, kun on alettu arvostaa yksilöllisyyttä ja jokaisen mahdollisuutta olla oma itsensä. Ajattelutapa on laventanut myös puvun konseptia.
VUODEN 2019 Oscar-gaalassa Black Panther -elokuvaa tähdittänyt Chadwick Boseman säväytti pukeutumisellaan, sillä hänen asussaan oli paljon samaa kuin perinteisessä naisten iltapuvussa.
Taiteilija Billy Porter taas oli valinnut asun, jossa smokin yläosa yhdistyi hulmuavaan hameeseen.
Nykyään keskustellaan sukupuoli-identiteetistä liukuvana käsitteenä: miksi rajoittaa oma olemisensa mieheksi tai naiseksi, jos sellainen muotti ei tunnu sopivalta.
Perinteinen puku on maskuliininen asu. Ei mies sellaiseen halua pukeutua, jos ei tunne itseään perinteiseksi maskuliiniseksi mieheksi eikä halua edustaa sellaisia arvoja.
Puvun evoluutio heijastelee tätä: Jos aikoinaan Oscar-gaalaan – tai Linnan juhliin – kaikki pukeutuivat perinteiseen tummaa pukuun, smokkiin tai frakkiin, nykyään tilaa on enemmän. Puku voi olla villimpi, jännittävämpi ja sukupuolirooliltaan ambivalentti, kuten ihminenkin.
Konservatiivisten ihmisten mielestä voi olla loukkaavaa pukeutua hienoihin juhliin klassisen etiketin vastaisesti. Oikeasti asia on päinvastoin: jos on jaksanut nähdä valtavasti vaivaa uniikin vaatekokonaisuuden suunnitteluun, sehän on kunnianosoitus tilaisuutta kohtaan.
Jos ennen siis sanottiin, että puku tekee miehen, nykyään voitaisiin sanoa, että puku tekee ihmisen – mistä tulikin mieleen:
Tänään on lauantai. Saattaa olla, että illalla otan muutaman ja laitan taas puvun päälleni. Miksi?
MINUA ei kiinnosta osoittaa puvulla mieltäni perinteisen maskuliinisuuden tai perinteisten sukupuoliroolien puolesta.
Puku ei ole myöskään minulle ole asu, johon joutuisin alistumaan osoittaakseni pelaavani samoilla säännöillä kuin joku muu. Oikeastaan päinvastoin: altistun jatkuvasti porukalle, johon professori Wilska viittasi, siis 30–40-vuotiaille t-paitoihin ja huppareihin pukeutuville tyypeille, joissa kulttuurisen nuortumisen ilmiö näkyy.
Taidan itsekin olla esimerkki kulttuurisesta nuortumisesta: 33-vuotias viestintäalan yrittäjä, jolla ei ole juurikaan perinteisiä aikuisen ihmisen asioita: ei omistusasuntoa, ei lapsia eikä edes avioliittoa vaan avoliitto.
Tällä tavalla puku – entisaikojen sovinnainen ja konservatiivinen vaate – on muuttunut viiteryhmässäni rohkeaksi ja individualistiseksi asuksi, jota miehen pitää selitellä kuten pitkiä hiuksia 60-luvulla.
Olen sen verran mukavuudenhaluinen ja estynyt, että puku jää edelleen pääosin koti-iltojen prinsessaleikkeihin. Mutta lenkkareihin ja huppareihin en suostu taipumaan."
Kuten tavallista, ulosteet olivat parasta antia mutta niitä en ruvennut kopioimaan.
