Burnoutin kanssa ei ole leikkimistä: näin aikanaan, kun samassa duunissa ollut opiskelukaveri uupui kahdessa vuodessa töidensä alle sillä tapaa, ettei ole palannut oikein koskaan entiselleen tai kunnolla työelämäänkään. Uraa piti tehdä heti ja päivät oli usein tyyliä aamuseiskalta töihin, seuraavan yönä kahdelta taksilla himaan ja sama uusiksi.
Olin tuolloin kyllä yhtä hullu, mutta omaksi pelastukseksi silloinen tyttöystävä piti jöötä ja vaati olemaan aina välillä kotona.
Jos meinaa nykyisellään kiristää, niin ulkoilma, hyvä musa ja lasten kanssa touhuaminen yleensä jeesaa. Ikä ja kokemus auttaa ottamaan duunissa rennommin.
Noin yleisesti olen pohtinut paljon sitä, että piiloudutaanko Suomessa liikaa työuupumuksen taakse vai onko kyse monessa kohtaa enemmänkin yleisestä masennuksesta ja näköalattomuudesta. Täällä kun tehdään keskimääräisesti aika vähän töitä. On toki selvää, että vain harvoille riittää oikeasti mielenkiintoista hommaa ja että moni painaa aika kettumaista duunia, mutta se nyt on vaan asia, joka aikuisten pitäisi hyväksyä.