[Joseph Haydn]

Klassinen aikakausi tai klassismin aikakausi musiikissa syntyi, kun barokkiin kyllästyttiin. Rikkaat halusivat liukuhihnalta kamarimusiikkia jokaisiin kissanristäisiin, mutta toisaalta myös suuria kokoonpanoja alkoi löytyä maalliseen musiikkiin. Musiikki keveni ja raskaat moniääniset tekstuurit korvattiin selkeällä melodialla ja soinnuilla. Selkeyttä, muodon järjestelmällisyyttä ja hillityn eleganttia yksinkertaisuutta arvostettiin. Fortepiano keksittiin, ja sävellyksiin merkittiin entistä enemmän dynamiikan vaihtelua. Tunnelmaa voitiin vaihtaa useaan otteeseen kappaleen aikana.

Joseph Haydn ja Carl Philipp Emanuel Bach (yksi Johann Sebastianin siittämistä kahdestakymmenestä lapsesta) olivat ehkä tyylillisen muutoksen tärkeimmät voimat. Heidän musiikistaan minulla on valitettavan hatara käsitys, vaikka olenkin sitä toki kuullut etenkin konserteissa. Tiedän, että Haydnin jousikvartettoja (esim. 20, 33, 50, 76) arvostetaan korkealle, mutta yhden-kahden kuuntelukerran jälkeen ne eivät ole jääneet minulle mieleen. Molemmat herrat olivat myös merkittäviä sinfonioiden säveltäjiä. Joku voi kenties esitellä ainakin Haydnin minua paremmin.

Wolgang Amadeus Mozart lienee klassismin Bach eli kulminaatiopiste: parhaimmillaan Mozartin elegantti keveys on feminiinisintä tuntemaani musiikkia. Oma suosikkiesimerkkini on pianosonaatti op. 12, jossa etenkin keskimmäinen osa on mielettömän kaunis; tältä levyltä löytyy yksi tulkinta. Eine kleine Nachtmusik on klassikko jousille, ja myöhäiset pianokonsertot ja sinfoniat ovat arvostettuja; tässä eräs levy. Mainio esittely säveltäjään voisi olla Amadeus-elokuva, jonka lopun klassismille epätyypillisen jylhästi soiva Requiem on jäänyt hyvin mieleen. (Juoni elokuvassa on täysin sepitetty.) Klassismin musiikki sopii hyvin draamaan sekoitettuna, ja olen siinä uskossa, että Mozartin oopperat ovat kaikkein suosituimpia.

Ludwig van Beethoven oli säveltäjä, joka lopetti klassismin estetiikan. Hänen teoksissaan löytyy sitä palavan tunteen ilmaisua, maskuliinisuutta, tulta ja tappuraa, jota aikaisemmin aikakaudella häivähtänyt sturm und drang -tyyli oli jo hieman ennakoinut. Beethovenin kunnianhimoinen, vakava, kompromissiton taiteilijaromanttinen suhtautuminen säveltämiseen tuli kuuluisaksi ja seuranneen romantiikan aikakauden ohjenuoraksi. Selkeys ja järjestys kuuluivat silti Beethovenin tyyliin siinä missä romantikot pitivät orgaanisista tekstuureista. Minulle tämä ero tekee etenkin Beethovenin pianosonaatit hyvin mielenkiintoisiksi, sillä ne ovat yhtä kaukana niin Chopinista kuin Mozartista. Tällä levyllä Ashkenazy soittaa kuuluisimmat Waldsteinia ja Hammerklavieria lukuun ottamatta.

Beethovenin sinfoniat lienevät kaikkein aikojen suosituimmat, ja etenkin 3, 6 ja 9 kuuluvat yleissivistykseen, joista raivoisan terävästi alkava ja oodi ilolle -lauluun päättyvä viimeinen on se kaikkien aikojen sinfoniaksi haukuttu. Sitä on tulkittu kuuroutuneen säveltäjän kunnianosoitukseksi musiikin tuottamalle ilolle. Tässä Karajan-boksi.

Tiedän monen välttelevän klassismin musiikkia (johon Beethoven ei tyylillisesti enää oikein mahdu). No, maskuliinista se ei ainakaan ole, ja kieltämättä ajanjaksolla on tietty liukuhihnapopin vivahde. Musiikilla on kuitenkin paikkansa, jonka oivaltaminen onnistuu seuraavasti: Kuuntele ensin mahdollisimman raskas barokkisuurteos, esim. Kunst der Fuge. Laita sitten vaikkapa yllä mainittu Mozartin pianosonaatti op. 12 soimaan. Kyllä siinä mieli lepää aivan eri tavalla, ja tuntuu että musiikki huolehtii kuulijasta eikä kuulijan tarvitse huolehtia musiikista. Sisältö menee suoraan alitajuntaan ilman ajatustyötä, jota toisaalta voi halutessaan harrastaa nyanssien etsimiseen.

Romantiikan ajalle onkin jo ketju, osa 5 tulee sitten olemaan 1900-luvun alun uusista suuntauksista (ainakin impressionismi ja uusklassismi).

Varsin kaunis Mozartin sävellys on erään pianokonserton hidas osa, jota on kuulemma käytetty filmissä nimeltä Elvira Madigan ja saanut siitä kutsumanimensä - en ole kyseistä rainaa nähnyt. Sen sijaan olen nähnyt Amadeus-filmin, joka on hieno pätkä, vaikka ilmeisesti Mozartin ja Salierin suhde ei oikeasti ollut tuollainen?

Varsin kaunis Mozartin sävellys on erään pianokonserton hidas osa, jota on kuulemma käytetty filmissä nimeltä Elvira Madigan ja saanut siitä kutsumanimensä - en ole kyseistä rainaa nähnyt. Sen sijaan olen nähnyt Amadeus-filmin, joka on hieno pätkä, vaikka ilmeisesti Mozartin ja Salierin suhde ei oikeasti ollut tuollainen?

Tuo on kyllä varmasti kauneimpia koskaan tehtyjä pianokonserttoja. Toisin kuin suosituissa Chopinin ja Rahmaninovin kaltaisten pianovirtuoosien konsertoissa, jokainen ääni tuntuu todella olevan tasapainossa keskenään.

Haydnin sivuuttaminen jäi kaivelemaan sen verran, että mainittakoon esim. jousikvartetto op. 20 no. 5 f-mollissa, jossa säveltäjä näyttää hilpeää viihdemusiikkia säveltäneille aikalaisilleen, että pinnalta yksinkertaisen musiikin ei tarvitse olla pinnallista. Buchenberger-kvartetti tulkitsee.

Haydn on myös hyvä esimerkki muutoksesta, jossa barokin enimmäkseen tanssittava musiikki vaihtui enimmäkseen keskustelevaksi musiikiksi. Kun ottaa huomioon kuinka monimutkaisia keskiaikaisen kansanmusiikin rytmit saattoivat parhaimmillaan olla, niin ehkäpä vetävät rytmit jäivät hieman turhankin pitkäksi aikaa musiikissa taka-alalle.

Ahhh....Mozart. Requiem on kerrassaan mykistävä teos. Olen käynyt katsomassa teoksen "livenä" aina, kun se on vain ollut mahdollista. Tunteiden kirjo on ollut valtava ja ikimuistoinen kokemus. Suosittelen kaikille Mozartista pitäville, tai oikeastaan myös pitämättömille. Se vain pitää kokea livenä. Orgastinen kokemus.

Toinen valtavan tunnepurkauksen aiheuttanut esitys on ollut Heitor Villa-Lobosin Bachianas Brasileiras. Varsinkin n:o5 saa vieläkin "Kylmät väreet" selkäytimeen. Jousisoittimien ja solistin intensiivinen "vuoropuhelu" on jotain kerrassaan mystistä synergiaa, joka saa minut uudestaan ja uudestaan käsittämättömään fiilikseen. Siis nimenomaan "livenä". Kotioloissa ei vain toistolaitteisto (ja naapurisopu) anna myöten samanlaisiin kikseihin.