Kaikki me edustamme itseämme ja viestitämme pukeutumisellamme, tahdoimme tai emme. Poliitkoille tämä on erityisen tärkeää ja historiassa on useita esimerkkejä miten joku poliitikko on onnistunut tai munannut tällä saralla. Erikseen sitten ovat vielä ne, jotka ovat vaikuttaneet tyyli-ikoneina, kuten JFK tai Che Guevara. Mielenkiintoinen tapaus on Bolivian presidentti Evo Morales. Hän ei laita länsimaista pukua ja solmiota kirveelläkään, ei vaikka sai kravatin lahjaksi Espanjan kuninkaalta. Virkakautensa Evo aloitti villapuserossa ja käytti sitä virallisissakin tilaisuuksissa.
Evo tajusi kuitenkin että se loi vaikutelman aikuisten kokouksiin eksyneestä koulupojasta ja teetätti tunnetulla bolivialaisella sunnittelijalla toisessa kuvassa näkyvän puvun, johon on otettu motiiveja Bolivian intiaanikulttuurista. Silti se ei ole kansallispuku ja saman linjan vaatteita myydään menestyksekkäästi monessa Bolivialaisessa kaupassa.
Vallankumouksellisuus ja vasemmistolaisuus eivät aina tarkoita vaatimatonta pukeutumista. Fidel Castro käyttää tyylikästä pukua ulkomailla liikkuessaan ja oliivinvärinen sotilasasu on varattu Plaza de Revolucionille. Nykyään taitaa papan lempiasu olla verkkarit. Olen yli kahdenkymmenen vuoden aikana seurannut etiketin muuttumista Nicaraguassa, sen mukaan onko vallassa ollut vasemmisto vai oikeisto. Välillä on suosittu farkkuja ja lyhythihaisia paitoja, toisinaan taas puku on ollut must. Tällä hetkellä taitaa olla voimassa presidentin kansliasta annettu virallinen pukukielto.
Matkallaan Sveitsistä Suomen kautta Venäjälle 1917, Lenin pysähtyi Tukholmaan ostamaan vaatteita. Joku seurueesta ehdotti hänelle lippalakkia ja siitä tulikin sitten Vladimir Iljitsin tavaramerkki. Vaikea olisi kuvitella häntä puhumassa panssarivaunun katolla fedora päässä. Surkeasta politiikastaan huolimatta Bush nuorempi menestyi pukeutumisessa. Hän tiesi mikä on presidentillistä ja miltä amerikkalaiset odottavat johtajansa näyttävän. Päinvastoin kävi Jimmy Carterille joka yritti esiintyä kansanomaisesti ja saattoi näyttäytyä farkuissa ja college-puserossa. Tulos oli säälittävä. Samansuuntaista sai kokea Mannerheim vuoden 1918 jälkeen kun hän suunnitteli poliitikon uraa. Alkoi kirjoittaa etunimensä muodossa ’Kustaa’ ja esiintyi sarkatakissa piippua poltellen. Tätä eivät suomalaiset hyväksyneet, he halusivat Mannerheimin aristokraattina. Tämä tajusi virheensä aika pian ja kovin paljon ei ole enää kuvia talonpoikais-Mannerheimista. Episodi oli yksi harvoja erehdyksiä mieheltä jonka tyylitaju oli yleensä pettämätön.
Näitä tarinoita voisi jatkaa vaikka kuinka mutta aika paljon niistä on kirjoitettukin. Kiehtovia aiheita.
