Luen kaikkea. Paljon.
Usein näkyy, että suositulla ja paljon kouhkatulla kirjalla on sangen ohut sanoma. Ei haittaa, kyllä tekstiä maailmaan mahtuu.
Eräs aliarvostetuimmista kirjallisuudenlajeista on sarjakuva. Yhteiskuntakriittinen sarjakuva (Watchmen ja muut, nykyisin helposta päästä esim. DMZ, Y ja Transmetropolitan) kurkottaa usein alueelle, jolle elokuva ei uskalla mennä ja jossa kertomakirjallisuus ei tavoita minkäänlaista lukijakuntaa (usein kirjoittajien kielellisestä taitamattomudesta johtuen).
Kotimaisiin kirjailijoihin olen säännöllisesti pettynyt. Silloin tällöin eteen tulee helmi, mutta esim. Sofi Oksanen on lunastanut paikkansa "paljon melua tyhjästä" -listallani pysyvästi.
William Gibson, etenkin uusimmilla kirjoillaan, on tavoittanut jotain, mitä syvälle puhuvan tulisi tavoittaa. Iain M. Banks taas on löytänyt sen viisastenkiven, jolla epätodellinen tehdään arjeksi.
Tapailin jokunen vuosi sitten muutoin upeaa, kaunista ja älykästä naista, joka kysyttäessä sanoi lempikirjailijoikseen ne samat, jotka kaikkien älykkäiksi itsensä tuntevien pitää lukea. Siinä ei sinällään ollut mitään muuta vikaa kuin se, että se oli mahdotonta. Se kertoo vain siitä, että henkilö luki kavereiden (todennäköisesti jostain lehdestä pummimien) "nämä pitää lukea" -listan. Kirjahylly oli oksettavuuteen asti täynnä juuri näitä. Jokaisen olin lukenut, mutta muiden puute kertoi myös kontrastin puutteesta. Koko asia kaatui sielun puutteeseen ja persoonattomuuteen.
On niin hiton helppoa olla samaa mieltä kuin muut.
