En pukeutunut sen kummemmin kuin muuloinkaan. Eilen oli päällä sinipunaruudullinen tattersall-paita - nappikauluksella totta kai. Enhän halua kärähtää senaattori Mac Carthyn epäamerikkalaista toimintaa tutkivan komitean käsittelyssä. Luonnollisestikaan en viettänyt itsenäisyyspäivää pelkkänä paitaressuna - paidan kumppaneina olivat punainen shetland-neule, kuluneet farkut (henkkamaukka), sisällä triplavillasukat (kylmää kylmää..) ja ulkona sitten kuluneet dessut, Barbourin Beaufort, kashmirvillainen kaulaliina ja musta watch cap. Kuosi meni vaihtoon kun erehdyin pelaamaan pojan kanssa futista puolitoista tuntia kyseiset vermeet päällä - paidat sun muut hiestä märät ja farkut ja kengät hippasen kuraiset. Loppuilta meni siten asteen rähjäisemmässä kokonaisuudessa: vanha, valkoinen Pölö Spurt -pikee, edellisiä farkkuja vielä kuluneemmat Levikset, uusi villasukkakerrostuma ja vanha ruskea kotivillatakki.
Linnan juhlia seuratessa - sartoriaalisen närkästyksen ohella - hermokäyräni nousu alkoi kättelyosion aikana, nähdessäni Rakkaan Kaupunginjohtajani kermakakkuun pukeutuneen naisensa kanssa (no niissä muissakaan paviaaneissa ei ollut hurraamista), ja punaiselle mittari pamahti ÄngryBööds-pomon ja Euro-Komintern-Kätyri Olli Rehnin ladellessa latteita itsestäänselvyyksiä. Näin päähdyin vaihtamaan sinivalkoisesta toiseen, ja olinkin kakkoskanavaa katseltuani well happy todistaessani Lontoon Sinivalkoisten voittoa selkärangattomista Ibeereistä. Go Blues. Enkä puhu nyt Espoon bluusista.
